Supa valioluokan nelonen Gunnel Adlercreutzin syynissä:
Hyvän kokoinen, neliömäinen, feminiininen narttu. Hyvä pää ja purenta. Hyvä kaula ja säkä. Syvä rintakehä. Hyvä luusto. Sopivasti kulmautunut. Erinomaiset liikkeet.
Kooste muistakin ihanista ilman tekstityksiä! Kiva päivä. :)
Touhuviikko! Tuntuu, että oon saanu enemmän aikaan kuin koko kesänä, kummallinen energiaryöpsäys syksyn alkuun. Nyt on koulu- ja työjutut selvillä (enää tiistaihin asti lomaa, iiks), nuorempi lapsi totutettu päiväkotiin, luettu kesän rästikirjat ja silti liikuttu koirujen kanssa minimit 2 timmaa päivä. Wow mulle. Kaikkea sitä ehtiikin kun ei ole yhtään sosiaalinen.
Enni 6+ ja Susu 3+ eivät vieläkään ole kovin kuuliaisia otuksia mitä hihnassa kulkemiseen tulee. Tästä syytän omaa ajankäyttöä ja valintoja, osittain omien hermojen puutetta mutta myös ihan vähän sitä pinserimäistä villin fantsua kusetus-luonnetta. Jäärää ja testiä. ;)
Molemmat kulkevat yksin nätisti, kaksin hihnat kiristyy ja myös siis pinna. Kun työt ja arki kunnolla alkaa, joudun todennäkösesti liikuttamaan koirat samanaikaisesti, vuorokaudestahan loppuu tunnit. Nyt on kuitenkin tehty teholenkkejä yssikseen ja se onkin ollu omalle (jokasyksyiselle?) painonpudotusprojektille plussaa. Oon ollu parhaalla mahdollisella tuulella ja koirat tulkinnu tän just niin ku pitää, eli ollu kuin mitkäkin tottelevaisuusvaliot. :D Hyvä mieli, parempi koira, vai mitensemeni.
Huomioitavaa yksinlenkityksessä on myös se, että pinserineitini kulkevat ihan eri vauhdilla. Kun minä kävelen, Enni ravaa. Susu taas ei pysty siinä ravaamaan (2m nahkahihnassa) vaan joutuu kävelemään. Välillä yrittää ravata, vetää siis... Siirtyy taas (kyrpiintyneenä) kävelyyn. Enni ravaa kokoajan, pienellä sipsu-askeleellaan, joka sopii mun vauhdille passelisti. Pinskut syö suunnilleen samat määrät (nyt kyllä omista kupeistaan, jotta Ennikin ehtis syödä) ja vain toinen lihoo. Eli Supa.
Lihoava Pupanen on siis liikutettava niin, että saa juosta. Metsättöminä ja puistottomina päivinä fleksi riittää tähän oikein hyvin. Vielä en ole onnistunut oppimaan kaksin lenkitystä niin, että toinen fleksissä, toinen hihnassa. En taida halutakaan oppia... Rajansa kaikella. :)
Susun kanssa tehtiin äsken joka-aamuinen tunnin metsälenkki. Poikkeuksellisesti pidin neidin irti myös nämä meidän liittymäkohdat, en vilkkaimmalla autotiellä mutta heti kevyenliikenteen hiekkatiet. Koiria tuli vastaan tasasin väliajoin, heti ekan kohtaamisen ja täydellisen ohituksen jälkeen tajusin, että homma todella toimii. Tämähän kuuntelee! Erityinen outous se, ettei mukana ollut namin namia, pelkkä kehuva ja innostunut hiestä märkä minä ja Supa oli vallan tohkeissaan.
Jotten liikaa luottaisi koiraani, tapahtui kotipihassa tietysti se, mitä odotin jo metsässä. Supa äkkäsi rusakon ja pinkas perään (siinä samassa kohtaa Karo, mistä Miisa lähti fiuuu). Ois saattanu kääntyä lennossa takas mut en saanu suutani auki pariin sekuntiin. Kun sain, pinseri pomppi riemuissaan jalkoihin, jarrutti hiekka ropisten ja loikkas vasempaa jalkaani vasten istumaan.
Ihan totta, hullu ja niin ihana! :D
No se oli tämä aamu, huomenna on taas uudet kujeet toki (ei näistä meidän naikkosten hormonijutskista ota kukaan etukäteen selvää, ei edes me naiset) mutta kyllä pinseri on fiksu eläin. Meillähän ei todella ole panostettu Susun koulutukseen yhtään mitenkään. Vapaan kasvatuksen kaunis pikku hedelmä! *rakastus*
Pari kertaa ollu kamera mukana tällä viikolla. Ennin kanssa käyty Lauttasaaressa ja siellä se tulee aina ihan hulluks. En tiedä onko kyse vain merituulesta ja tuoksuista, vai onko sillä suurin merkitys, että pentuaika vietetty tuolla. Noilla kallioilla. Ihanat reissut olla kaksistaan meillä.
Joku alkuviikon aamu vietettiin Susun kanssa koirametsällä. Varsinainen kurapaskakeli mutta kliffaa oli! Meillä oli eväät mukana ja useampi tunti aikaa. Nautittiin. Rakas rakas koiru. Erkkari on nyt lauantaina, eikä ennen näytsiä sovi tottistella, mut ihan vähän toki paikallaan odottamista täytyi tuollakin kokeilla. Se on yhä se vaikein juttu. :)
Miisa lähti ihmisten kanssa Norjaan näyttelee itteensä, me mentiin vahtii kotiin jääneitä. Pennut vikaa kertaa kuvissa, tällä viikolla ne on jo uusissa kodeissaan... Sniisk! Olen maailman huonoin luopuja (enkä onneksi päätä ikinä mistään!). Halipusittiin ja touhuttiin, paras viikkis ever.
